27. -GLO-
Sillä hetkellä, ku mäjäyttää naamansa kulholliseen masikkajogurttia, tajuaa, että miten älytöntä elämä voi oikeesti olla. Ja toki, myös siin tajuaa, et kuinka avutonta ois, jos olis lehmä. Niinku Annie. Se varmaan syö näi. Siinä sitten vaan imee suuhunsa mansikkajogurttii, ja miettii, että kuinka paljon tätä voi syödä, ennenku oksentaa. Mut kun kuulee Niallin imurimaisen lutkuttavan äänen, saa motivaatiopuuskan, ja siinä ihan yllättyy, että kuinka paljon sitä saa sinne suuhun ahdettua. Välil mun piti nousta ylös vetämään henkeä, mutten pystynyt avaamaan silmiä, koska YLLÄTYS YLLÄTYS mun naama oli täynnä jogurttia.
"Se kumpi oksentaa ensin, on häviäjä", Niallin uhmakas ääni kuulu suu täynnä jogurttii. Oksennuksesta puheen ollen... Tuntu muuten mahassa aika ikävästi. Mä yökkäsin kerran, mut sain pidettyy sen sisälläni ja jatkoin syömist. Mä kuulin myös blondin yökkäävän, mut mitään ei kuulunu tulevan ulos. Sit mä yökkäsin aika tosi lujaa, niin että tuntu kylkiluissa asti, ja oksensin. Kuitenkaa, en päästäny mitään ulos, vaan ootin, että Niall oksentais, minkä mä toivoin tapahtuvan nopeesti. Lopulta Niall oksensi, ja mä sain avata suuni, et mä päästäisin kaiken ulos. Pojat vaan tuijotti mua.
"Kauanko sä pidit ton sun oksennuksen sisässäs?" Harry kysy hämmentyneenä, ja mä vilkasin seinäkelloo.
"Viis viiva kymmenen minuuttii", vastasin, ja hain kaapista oluen, et sain pahan maun pois suusta. Se oli virhe, nimittäin se sai maun mun suussa vielä pahemmaks. Yhtäkkiä mua alko vaan oksettaa lisää ja lisää. Mut kuitenki se oli vaan se, että mä olin syönyt liikaa mansikka jogurttia. Kuitenki päätin nukkumaan mennessäni ottaa oksennusämpärin mukaan.
Me oltiin Zaynin kanssa autossa, ja Zayn ajo. Ventovieraat maisemat viiletti mun ohi, ihana lehmänlannan tuoksu tulvahti mun nenään. No ei, en mä oikeestaan haistanut mitään. Mä vilkasin takapenkille, mut sielä ei ollut mitään.
"Missä pojat on?" mä kysyin Zaynilta. Tuo kohautti olkiaan, ja mutis jotain 'kodin' tapasta. Yhtäkkiä tuo pysäytti auton, ja sano syyks, että täyty käydä tarpeilla tienpenkalla. Kohta me kuitenki jatkettiin matkaa, ja mä näin muutaman hevosenki laiduntamassa.
"Kai sä tiesit, että sä oot mun elämäni rakkaus?" Zayn kysy yhtäkkii, ja mä vastasin myöntävästi naurahtaen, ja seuraten silmillä ohikiitävii maisemii.
"Glo, rakastatko sä mua?" Zayn kysy taas.
"Tottakai höntti. Enemmän ku mitään muuta", mä naurahdin, ja painoin ton huulille pusun. Yhtäkkiä mä tunsin kauheen töytäsyn Zaynin puolelta. Risteyksestä tuleva auto oli törmänny meihin Zaynin puolelta, ja jatkanut sitte matkaa. Koko kulkuneuvo oli menny kerran ympäri, kun mä pystyin selventämään tapahtumat ittelleni. Yhtäkkii mä tajusin; auto oli tullu Zaynin puolelta. Mä sinkautin mun katseen mieheen, ja tajusin ton retkottavan tajuttomana omalla penkillään.
"Ei!" mä parkasin, ja säntäsin ton puolelle, ja revin kaikilla mun voimilla yhdelle isolle lommolle painuneen oven ja potkasin tiehensä. Turvavyön mä sain jotenkin napsautettua pois, ja laahasin Zaynin ulos autosta.
"Zayn! ZAYN! Zayn herää! Herää, oo kiltti ja herää rakas HERÄÄ!" mä kiljuin itkien, ja ravistin tuota olkapäistä. Verta oli kaikkialla, en enää erottanu mikä oli mun, ja mikä oli Zaynin, mutta mä toivon, että se kaikki oli mun.
"Ei Zayn sun täytyy herätä! Sun pakko", huusin niin kovaa kun ikinä pystyin; ihanku se auttas asiaa. "Ei rakas mä tarviin sua älä kuole! Mä en voi elää ilman sua älä kuole oo kiltti!" mä en pystynyt enää huutamaan, mä pystyin vaan anella itkun seasta. Mä painoin mun korvan ton rinnalle, ja kuuntelin. Ei mitään ääntä. Tajuton, sanoilla selittämätön kipu valtas mun koko kehon. Oliks peli menetetty? Ei.. ei se voinu, ei!
"EI! Sä et saa kuolla nyt! Tajuutko sä sun täytyy elää! Elä ees mun vuoks!" mä huusin hysteerisenä ja painelin ton rintaa.
"Älä kuole älä kuole.. Zayn herää pliis herää älä jätä mua", mä nyyhkytin lyyhistyen Zaynin viereen. Kuitenkin mä vielä pysyin puolin istualtani ja puristin Zaynia mun sylissä. "Sä et voi jättää mua sun täytyy elää!"
Sitten mä heräsin. Mun tyyny oli kyynelistä märkä, ja peitto oli potkittu lattialle. Oliks se kaikki unta? Mä kompuroin pois sängystä, ja ryntäsin kompastellen Zaynin huoneeseen. Mä revin kaiken peiton pois, ja syöksyin pojan luo.
"Glo? Ootsä okei?" Zayn mumis, ja avas vähän silmiään.
"Luojan kiitos sä oot elossa", mä huudahdin painaen ton otsaa helpottuneena mun omaan.
"Elossa? Tottakai mä olen elossa?" Zayn ihmetteli.
"Eikun mä näin ihan kamalaa unta missä.. Missä sä", mä en pystynyt jatkamaan eteempäin, koska mä muistin sen kauheen menettämisen kivun, joka mut oli lamauttanut unessa. Itku pääs taas tuloilleen, ja Zaynkin heräs jo kunnolla, ja veti mut syliinsä nojaten itse sängynpäätyyn.
"Shh... Kaikki järjestyy kyllä", Zayn rauhotteli mua, vaikka ei edes tiennyt mistä oli kyse.
"Mä.. mä vaan halusin ke-kertoo, että sä oot parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut, ja että mä rakastan sua mitä tahansa käviki, ja että.. että mä voisin kuolla sun puolesta, ja että.." mua itketti taas niinpaljon, että mun ääni kohos tosi ylös, enkä mä saanut taaskaan sanaa mun suusta.
"Sori mä- mä.. nuku vaa", mä sanahdin heti, ku mä huomasin, et Zayn haukotteli. Tietysti, mähän tulin herättämään sen kahelta yöllä.
"Ei ei, ei siit oo mitään vaivaa, sä voit vaikka tulla tänne nukkumaan, jos sun mieltä painaa joku", Zayn sano hellästi, ja mä kömmin peiton alle.
"Mä oon aina täällä sua varten, sun ei tarvii miettii, kiinnostaaks mua tai häiristetsä, koska mua aina kiinnostaa, etkä sä ikinä häiritse. Glo, mä rakastan sua, enkä mä aio mitään pahaa ikinä tapahtua sulle. Mä rakastan sua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti